Lytt til teksten:

Leena saapi vierhaita

Stiinan Leena häärää köökissä ja laittaa ruokkaa. Hän keittää kalavellii. Siinä hänelä oon puteettii, kylrötterii, tavalista löökkii, purjolöökkii ja tietenki saittaa. Höystöksi hän pannee suolaa, pippurii, laakerilehtee ja vielä dillii. Joo vain tullee makkee velli! Ei, mutta vähäsen margariinii kans pittää vellissä olla. Vain kunka se oon? Oonko net niin krantut ette haluthaan voita vellissä? Leena hunteeraa. Ei vain, kyllä hän pannee vellhiin margariinii, se oon niin tervheelinen. Ja ko net vielä saađhaan leippää, se se oon nokko.

Mutta mitä hän sitte pittää laittaat päälysruvaksi? Pittääkö hän paistaat kakon? Leena kattoo kelloo. Ei, ei hän kerkkee, se tullee liijan hoppu. Hän kattoo fryyshiin ja näkkee, ette sielä oon oikhein hyvä kakko. Mutta se ei nyt auta, ko hän unheetti ottaat sen ulos. Hän kattoo taas kelloo. Se oon jo puoli viisi. Leena kattoo jääkaapphiin. Joo poka! Jääkaapista hän löyttää kaffijuuston. Sehän oon niin makkee kaffin kans. Kyllä se oon nokko hyvä. Päälysruvaksi sitte kaffii ja juustoo. Niin, ja oonhan hänelä hilloi kans. Hän plokkas niitä kesälä monta liitterii.

Leena pannee pöyđäle syvät talriikit ja lusikat ja klasit. Kunka monta heitä oon? Kreeta, Hanna, Mikko ja Matti. Ja hän itte. Se tekkee yksi, kaksi, kolme, nelje, viisi. Tarvithaan viisi talriikkii, viisi lusikkaa ja viisi klassii. Ja veittet ette saađhaan ottaat voita leivän pääle. Mutta tarvithaanko vielä fatit leippää varten? Tullee paljon astiita, mutta ei se tehe mithään. Hän pannee pöyđäle kans viisi leipäfattii ja vielä vesimukin. Vesi oon niin hyvä juoma.

Sitte ovikello jo rinkkaa. Joko net oon täälä? Leena mennee ja aukaissee oven. Joo vain! Sielä seisothaan Mikko ja Matti.

– Hyvvää päivää, pojat! Tervettulemaa! Tulkkaa hopusti sisäle. Se oon niin kylmä sielä kangissa, päässee kylmä sisäle, käskee Leena.

– Päivää, päivää, Leena! Tulema kyllä, sanothaan pojat. – Ja katto, toima sulle kukan. Ole hyvä! Ilman sie tykkäät kukista?

– Tietenki tykkään. Oonpa se kaunis! Kiitoksii vain oikhein paljon, sannoo Leena ja oon iloinen.

Heti pojat oon sisälä porstuussa. Het henkastethaan jakat, panhaan lakit hyllyle, riisuthaan kengät ja tulhaan tuphaan.

– Mutta kunka täälä oon hyvä haiju! Sikkaristi met saama hyvvää ruokkaa! Meilä oon jo nälkä, sanothaan pojat.

– Joo vain, heti saatta ruokkaa. Se oon kyllä valmis. Häyđymä tyhä ođottaat, ette Kreeta ja Hannaki tulhaan.

Mennee kuitenki puolen tiimaa ennen ko ovikello taas rinkkaa. Sielä net viimen tulhaan, Kreeta ja Hanna. Leena ei meinaa tuntteet Kreettaa.

– Joo vain sie olet fiini! Oonko sulla uuđet vaattheet? Uusi hamet ja paita ja saapphaatki aivan uuđet! Ja vielä uusi frisyyriki! Mitä sulle oon tapattunnu? ihmettellee Leena.

Kreeta ja Hanna muistelhaan heiđän kauppareisun ympäri: Kunka Kreeta sai uuđet vaattheet, mutta Hanna ei löytäny mithään. Ja kunka Kreeta vielä löysi aikkaa mennä frisöörille. Nyt oli Kreetala hyksetki hirmuinen fiinit! Joo poka oli kaunis tytär! Uusi Kreeta!

– Mutta nyt emmä saa unheettaat pääassiita. Ruoka jähtyy. Nyt äkkii tänne köökin puolele. Mulla oon ruoka köökissä. Täälä tuvassa ei ole passelii pöyttää eikä passeliita toolii. Niin ette häyđymä syöđä köökissä, jos herrasväjele passaa. Tulkkaa heti, käskee Leena.

– Voi, saanko mie ensistä mennä hyysikkhään? kyssyy Hanna. – Mie häyđyn pestä käđet.

– Joo vain, mutta sitte syömhään! sannoo Leena.